Huolta on ollut aina

~ Mikael H. ~ 2 kommenttia

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka huolet uusien medioiden haitallisuudesta lapsille ja nuorille sivuutetaan julkisessa keskustelussa kahdella eri argumentilla. Ensimmäisessä puhuja vetoaa siihen, kuinka ei koe medioiden aiheuttaneen hänelle itselleen haittoja, minkä takia niitä ei voi koitua muillekaan. Toisessa väitetään, että huoli on pelkkää moraalipanikointia.

Usein voi törmätä myös kolmanteen argumenttiin. Sen mukaan nuorten mediankäytöstä huolehtiminen on turhaa, koska nuorisosta on oltu huolissaan aiemminkin ilman, että se olisi muuttunut huonommaksi tai ”mennyt pilalle”.

Näkemyksen kiteytti 12-vuotias poika Ylen jutussa, joka käsitteli poikien lukuinnon romahtamista teknologian käytön takia:

”Olivathan antiikin roomalaisetkin huolissaan jälkikasvustaan. Ja meidän vanhempienkin vanhemmat ovat olleet niistä huolissaan.

Huolta on ollut aina.”

Perusteellisemman version argumentista esitti Artemis Kelosaari Tiede-lehdessä julkaistussa esseessä ”Nuoriso on aina ollut pilalla”. Siinä hän luettelee kolmen vuosituhannen ajan esitettyjä huolia ja syytöksiä nuorten itsekeskeisyydestä, yliherkkyydestä ja hedonismista. Esseen tarkoituksena on osoittaa, että nuorista huolestuminen on pelkkä eri aikoina toistuva puheenparsi.

Samankaltaisia juttuja on ilmestynyt jonkin verran suomen- ja englanninkielisissä medioissa ja blogeissa. Usein niissä siteerataan samoja nuorisoa moittivia huomioita antiikin klassikoilta. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän sitaateissa on vaihtelua.

Lainausten ohessa tai niiden sijaan referoidaan tieteellisiä artikkeleita, jotka selittävät, miksi vanhat ihmiset suhtautuvat nuoriin kriittisesti. Aikuisilla on tutkimusten mukaan ajatusvinoumia, joiden takia he muistavat oman menneisyytensä ruusuisena ja vertaavat nykynuoria epäreilusti näihin mielikuviinsa.

Kelosaari itse selittää nuorten moittimista esimerkiksi lainaamalla Juha Siltalaa, jonka mukaan nuorten demonisoiminen on aikuisilta ”syyllisyydentuntoinen projektio” eli yritys kontrolloida omia ongelmia toisissa. He yrittävät hallita lapsissa ja nuorissa ”omaa ahneuttaan, himokkuuttaan, kaoottisuuttaan”.

Hän viittaa myös tutkimukseen, jonka mukaan narsistiset piirteet ovat nuorilla yleisempiä kuin vanhemmilla ikäryhmillä. Tutkijoiden mukaan nuorten itsekeskeisyys on luonnollinen kehitysvaihe, jota vanhat ihmiset jaksavat kauhistella vuosituhannesta toiseen.

Tämän tyylisissä jutuissa on usein aiheellisia havaintoja laiskasta sukupolviajattelusta ja yleistämisestä. Itseäni kuitenkin ärsyttää, miten kirjoittajat yrittävät todistaa huolten ikiaikaisuuden keksityillä antiikin sitaateilla, jotka itsepintaisesti kiertävät netissä. Jos jutuissa käytetäänkin aitoja lainauksia, niitä tulkitaan usein historiantajuttomasti ja tarkoitushakuisesti.

Yksi suosituimmista sitaateista on Platonin sanomaksi väitetty parahdus. Ilta-Sanomien jutussa vuodelta 2014 se oli suomennettu näin:

”Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut.”

Kirjoittaja oli löytänyt sitaatin The Guardianissa vuonna 2009 julkaistusta televisiopsykologin tekstistä. Jostain syystä hän käänsi sen itse, vaikka Platonin tuotanto on aika lailla suomennettu. Jos hän olisi etsinyt lausumaa netistä, hän olisi voinut huomata, ettei sen lähde ole tiedossa. Eräässä sitaatintarkastusblogissa sen ensimmäiseksi esiintymäksi jäljitettiin yhdysvaltalaisen kirjoittajan puhe vuodelta 1967.

Toista suosittua sitaattia on väitetty Sokrateen lausumaksi. Siinä todetaan mm. että nykynuoret rakastavat luksusta, ovat käytöstavoiltaan kelvottomia ja halveksivat auktoriteetteja. Nuoret väittävät vastaan vanhemmilleen, ristivät jalkansa ja sortavat opettajiaan.[1] Edellä mainitun blogin mukaan lainaus on peräisin yhdysvaltalaisen opiskelijan tutkielmasta vuodelta 1907.

Kolmas alan klassikko on n. 700-luvulla eaa. eläneen runoilija Hesiodoksen nimiin laitettu sitaatti, jossa hän harmittelee uutta ”kevytmielistä” nuorisoa. Hänen aikansa nuoret opetettiin kunnollisille tavoille, mutta myöhempi sukupolvi oli julkeaa ja kyvytöntä itsehillintään.[2] En löytänyt spekulaatioita sitaatin alkuperästä, mutta Hesiodokselta se ei ainakaan ole.

Myös Kelosaari aloittaa esseensä historiallisen katsauksen viittaamalla Hesiodokseen. Hän ei kuitenkaan siteeraa mainittua lainausta. Arvelen hänen törmänneen siihen jossain samaa näkökulmaa käyttäneessä tekstissä ja aikoneen hyödyntää sitä, kunnes on huomannut sen olevan perätön. Sen sijaan hän siteeraa runoelmasta Työt ja päivät (2004, Tammi, suomentanut Paavo Castrén) kohtaa, jossa Hesiodos hänen mukaansa valittaa nuorista:

”He lakkaavat kunnioittamasta ikääntyviä vanhempiaan ja puhuttelevat heitä tylyin sanoin. Eivätkä nuo kunnottomat välitä edes jumalten rangaistuksesta. He eivät suorita vanhemmilleen velkaansa elatuksestaan, vaan ryöstävät väkivalloin toistensa kaupungin.”

Jos sitaatin lukee alkuteoksesta, voi huomata, että Hesiodoksen ”he” ei viittaa nuoriin, vaan yleisesti niin kutsuttuun rauta-ajan sukupolveen, johon Hesiodos itsekin harmikseen kuului. Sitä edelsivät kultaisen, hopeisen, pronssisen ja herooisen ajan sukupolvet, jotka olivat parempia kuin hänen aikansa käytöstavoiltaan ja moraaliltaan turmeltuneet ihmiset.

Kelosaari tekee eräänlaisen silmänkääntötempun antamalla ymmärtää, että sitaatissa puhutaan nuorista, koska siinä tehdään ero ”heidän” ja heidän vanhempiensa välille. Vanhempien kunnioittamisen lakkaaminen oli kuitenkin vain yksi osoitus siitä, miten rauta-ajan ihmisten tavat tulevat huonontumaan. Futuurimuotonsa takia jakso ei edes kuvaa tapahtunutta rappiota, vaan luultavammin Hesiodos pyrkii siinä varoittamaan, mihin hän ennakoi aikansa ihmisten olevan matkalla, jos he eivät tee parannusta.[3]

(Hesiodos tekee myöhemmin runoelmassa eron aikuisten ja nuorten välille. Hän toteaa, kuinka pellon kyntäjäksi kannattaa palkata 40-vuotias mies, koska tämä ei ”enää haikaile kumppaneitaan, vaan huolehtii aina työstään”. Hesiodoksen mielestä nuoriso todella oli kelvotonta – maanviljelijöiksi.)

Kelosaari toimii samaan tapaan myöhemmin esseessä, kun hän yrittää todistaa, että nuorten epäpoliittisuudesta on valitettu aina. Hän toteaa, kuinka jo roomalainen satiirikko Juvenalis ”murehti niin nuorten kuin muidenkin kansalaisten poliittisen innon murenemista” (kursivointi minun). Hän siteeraa tämän tunnettua lausahdusta:

”Kansa on lakannut välittämästä; sillä kun se ennen määräsi ylipäälliköistä, konsuleista, legioonista ja kaikesta, nyt se tyytyy osaansa ja odottaa kiihkeästi vain kahta asiaa: leipää ja sirkushuveja.”

Sitaatissa puhutaan kansasta, ja nuoriso tosiaan kuuluu siihen. Aina on nuorista valitettu.

***

Esseen sitaatit Hesiodokselta ja Juvenalikselta eivät siis ole osa jotain ikiaikaista keskustelua nuorison pilalle menemisestä. Pikemminkin ne kuuluvat osaksi kiistaa siitä, onko ihmiskunnan historia kertomus edistyksestä vai rappiosta.

Hesiodoksen ajattelun taustalla oli syklinen historiankäsitys, jonka mukaan kehityksen kausia seuraavat taantumisen ja rappion ajat. Yhteiskunta kehittyy ja kukoistaa, kunnes se alkaa henkisesti ja moraalisesti heikentyä. Muutkin rappion manaajat voidaan yhdistää tähän käsitykseen: he tarkkailevat taantumisen merkkejä ja varoittavat aikalaisiaan niistä.

Kelosaari ja muut samantyylisten juttujen kirjoittajat taas edustavat modernia edistyskäsitystä, jonka mukaan ihmiskunta on jatkuvasti edennyt kohti parempaa, ja nykyhetki on kehityksen tähänastinen huipentuma. Historia on kertomus siitä, kuinka ihminen on edennyt julmista ja yksinkertaisista heimoyhteisöistä aina nykyisiin yhteiskuntiin, jotka ovat tieteellisesti, teknologisesti ja arvoiltaan kehittyneimpiä.

Edistysmielisten mukaan pessimistinen näkemys ei pidä paikkaansa, koska ihmiskunta on jatkuvasti edistynyt siitä huolimatta, että rappiosta on aina varoiteltu. Pessimismi selitetään yksilön patologiaksi. Kelosaari toteaa Hesiodoksen ajattelun johtuneen siitä, että tätä ”pelotti”, koska tämän aikana kaupunkivaltiot alkoivat korvata vanhoja kyläyhteisöjä. Vanha mies pelkäsi muutosta ja alkoi sepittää omia kertomuksiaan tuhosta.

Miksi nuoriso sijoitetaan keskelle tätä väittelyä edistyksestä ja rappiosta, vaikka heistä ei olisi sanottu sen puitteissa mitään?

Luulen sen johtuvan siitä, että nuoriso on viimeistään 1960-luvun jälkeen nähty edistyksen symbolina. Nuoret olivat monien vapautumisliikkeiden etujoukoissa, ja uusien, edistyksellisten ajatusten katsotaan näkyvän heissä kirkkaimpana. Esimerkiksi nykynuoria kehutaan usein suvaitsevaisuudesta, pyrkimyksestä tasa-arvoon ja ympäristötietoisuudesta, jotka ovat tämän hetken suosituimpia arvoja.

Siksi väitteisiin nuorison huonontumisesta suhtaudutaan niin kiihkeästi. Jos tämän hetken nuoret olisivat huonompia kuin aikaisemmat, vaarantuisi kertomus jatkuvasta edistyksestä.

Nuorista esitetyt moitteet yritetään kumota sitaateilla, joiden on tarkoitus osoittaa, että heitä on kritisoitu vuosituhansia aina samoin sanankääntein. Koska antiikin klassikot eivät esittäneet toivottuja näkemyksiä, on ne täytynyt keksiä itse.

***

Välillä tämän tyylisten juttujen kirjoittajat sortuvat itse historiantajuttomaan argumentointiin, kun he pyrkivät kuittaamaan nuoria koskevat huolet historiaan vetoamalla.

Kelosaari kuvailee esseensä alussa Anja Snellmanin romaanin Sonja O. kävi täällä (1981, WSOY) kohtausta, jossa vanha 60-luvun radikaali ripittää päähenkilöä, 70-luvun nuorta, itsekeskeisyydestä ja ylitunteellisuudesta. Hän myös mainitsee, kuinka jo toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea kutsuttiin terapiasukupolveksi. Väitteet milleniaalien itsekeskeisyydestä ja yliherkkyydestä eivät siis voi pitää paikkaansa, koska samaa on sanottu heidän edeltäjistäänkin.

Jos ilmiötä katsoo vielä pidemmällä aikavälillä, voi huomata, että hahmotustapojen yksilöllistyminen ja tunnepuheen yleistyminen on trendi, joka kiihtyi koko 1900-luvun ajan, kun moderni psykologia ja terapiat kehittyivät. Uskonnollisuus hiipui sekularisaation takia, ja terapeuttinen näkökulma korvasi sen keinona, jolla ihmiset tavoittelivat henkistä tasapainoa. Siinä missä uskonnollisuus ohjaa ihmistä ainakin jonkin verran pois itsestä, johtaa psykologinen perspektiivi katsetta voimakkaammin sisäänpäin. Philip Rieff havaitsi kehityksen luultavasti ensimmäisenä 1950-luvun lopulla.

Christopher Lasch kirjoitti 1970-luvulla Rieffin analyysin inspiroimana, kuinka eläminen mediatisoituneessa, byrokraattisessa ja kuluttamiseen keskittyvässä yhteiskunnassa johti henkisen tyhjyyden ja turvattomuuden kokemuksiin, jotka näkyivät yksilöissä narsististen taipumusten kasvuna.

Väite nuorten tunteikkuuden ja itsekeskeisyyden lisääntymisestä piti siis luultavasti paikkansa 1970-luvun lopulla, ja yhtä lailla se taitaa päteä nytkin, sillä kyseessä on koko ajan kiihtyvä yhteiskunnallinen ilmiö. Sonja O.:n päähenkilö oli hahmotustavoiltaan psykologisoituneempi kuin edeltäjänsä, ja luultavasti hän olisi aikuisena huomannut, kuinka myöhemmässä sukupolvessa sama kehitys olisi näkynyt vielä vahvemmin. X-sukupolvesta, milleniaaleista ja zoomereista on voitu esittää eri aikoina tismalleen sama väite, koska se on pitänyt aina paikkansa esittämishetkenä.

***

Kelosaarella on myös varsin ylimalkainen käsitys siitä, milloin jokin nuorisosta esitetty väite on toistunut historiassa samanlaisena. Tämän huomaa kohdassa, jossa hän yrittää uudestaan osoittaa, että nuorten yliherkkyydestä valittaminen ei ole moderni ilmiö vaan vanha tapa. Hän siteeraa Aristotelesta:

”Nuoret ovat suuttuvia ja äkkipikaisia ja taipuvia noudattamaan mielenliikkeitään ja heikkoja hallitsemaan niitä, sillä kunnianhimoisina he eivät siedä loukkauksia ja he suuttuvat ajatellessaan tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. He rakastavat kunniaa, mutta vielä enemmän voittamista. – – Nuoret rakastavat näitä asioita enemmän kuin rahaa.”[4]

Sitaatin lukemalla voi huomata, että Aristoteles kuvaili pitkälti päinvastaista herkkyyttä kuin mitä pidetään tyypillisenä tämän hetken nuorille. Stereotypioiden mukaan milleniaalit tai zoomerit eivät raivostu, jos heidän kunniaansa loukataan, vaan he luultavammin sisäistävät heistä esitetyt loukkaukset, kokevat niistä ahdistusta ja käsittelevät tuntemuksiaan sosiaalisen median päivityksissä ja terapiassa. Voisikin todeta, että Aristoteles kuvaili kunniakulttuurille ominaisia tapoja varjella omaa mainetta ja käsitellä kielteisiä tuntemuksia, kun taas nykynuoret tekevät saman terapiakulttuurin välinein.

Tuon jälkeen Kelosaari kuvailee, kuinka keskiajan Pariisissa ylioppilasjengit ”herättivät jatkuvaa pahennusta tappeluillaan”. Hän siteeraa myös Armas J. Pullaa, jonka mukaan 1950-luvun pariisilaiset opiskelijat saattoivat ”käydä käsirysyyn jonkin aatteen puolesta”.

Näiden esimerkkien pohjalta hän päättelee, että nykyopiskelijoiden vaatimus turvallisista tiloista ei ole mikään uusi asia. Hän spekuloi, että fyysinen väkivalta voi olla ”nykyään niin tabu sivistyneissä piireissä, etteivät opiskelijat enää ilmaise ehdottomuuttaan ja keskinäisen yhteisöllisyyden kaipuutaan nyrkkitappeluin vaan vaatimalla turvallista tilaa.”

Sen korostaminen, että nuoria ajavat aina samat tarpeet ja tuntemukset, hämärtää kysymystä siitä, miksi niitä ilmaistaan eri aikoina päinvastaisilla tavoilla. Jokainen kulttuuri tuottaa itsensä näköisiä nuoria, minkä takia tutkimalla muutoksia heidän käytös- ja ajattelutavoissaan voi ymmärtää paremmin sitä, miten yhteiskunnat ovat muuttuneet ajan saatossa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tuollaista analyysia ei haluta tehdä, jos lopputuloksena on sen havaitseminen, että jotkin nykynuorista esitetyt kriittiset luonnehdinnat pitävät paikkansa – etenkin jos heissä tapahtuneet muutokset ovat peräisin modernin ajan ilmiöistä, joita edistymieliset pitävät lähtökohtaisesti hyvinä.

Silloin kannattaa huomauttaa, että ainahan nuorissa on nähty puutteita. Jos nykynuorissa onkin paremmuudestaan huolimatta jotain vikoja, ovat ne täsmälleen samoja kuin mitä edellisistä sukupolvista löytyi.

***

Luulen että tärkein syy siihen, miksi vanhoja huolipuheita höykytetään lehtijutuissa, on niiden konservatiivinen luonne. Kelosaari katsoo referoimiensa huolipuheiden edustavan ”perikonservatiivisuutta, huolta vallitsevan järjestyksen pysyvyydestä”. Rappion manaajat pelkäävät hänen mukaansa huonontumista, ”ja huonoa on se, mikä horjuttaa asioiden alkuperäistä järjestystä”.

Huolipuhe on konservatiivista siinä sananmukaisessa merkityksessä, että puhuja haluaa säilyttää joitakin vanhoja tapoja tai arvoja, joita pitää uusia parempina. Huoli ei kuitenkaan ole välttämättä poliittisessa mielessä konservatiivista, koska puolustettavat tavat ja arvot voivat olla myös liberaaleja.

Edistysajattelussa huolipuhetta pidetään lähtökohtaisesti epäilyttävänä, koska vanhan puolustamisen katsotaan ajavan aina valtaapitävien etuja. Edistyksen ja uusien ilmiöiden sen sijaan katsotaan palvelevan aina yksilöä ja lisäävän tämän vapauksia.

Yhteys on siinä mielessä historiallisesti perusteltu, että viime vuosisadalla monet muutokset todella siirsivät valtaa kansalaisille, ja niiden vastustajat olivat hierarkkisen yhteiskunnan puolella. Länsimaiset yhteiskunnat demokratisoituivat, ja naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemat paranivat. Vuosisata oli täynnä yksilön kannalta positiivisia muutoksia, joita vastustettiin huolipuheella.

Tämä käsitys huolesta poliittisena konservatiivisuutena elää yhä siitä huolimatta, että nykyisellä huolipuheella – etenkin teknologioita ja mediaa koskevalla – yritetään usein puolustaa liberaaleja arvoja. Monet ovat tällä hetkellä erityisen huolissaan lukutaidon heikentymisestä, koska se on välttämätön kansalaistaito demokratioissa. Ilman sitä kansalaisten kyvyt kriittiseen ajatteluun heikkenevät, ja valtaa valuu yhä enemmän valtioille ja suuryrityksille.

Monet edistysmieliset, etenkin tekno-optimistit ja työelämäintoilijat LinkedInissä, yrittävät silti puhua uusista teknologioista yksilön etuna. He maalavat erityisesti tekoälystä kuvaa tavallisten ihmisten pelastajana, joka vapauttaa nämä ikävistä työrutiineista ja tuo koko maailman älyn ja luovuuden näiden ulottuville.

He hahmottavat tekoälyn demokratisoivana voimana, vaikka se on vain uusi osoitus siitä, miten teknologia keskittää valtaa ja rahaa yhä harvempien käsiin. Tekoälysovelluksista hyötyvät ensisijaisesti ne kehittäneet yritykset, jotka tienaavat niillä jo nyt huimia summia, ja toissijaisesti muut suuryritykset, jotka pystyvät parantamaan niillä tuottavuuttaan ja vähentämään työvoimaa. Jos valtiot ottavat tekoälyteknologiat täysimittaisesti käyttöön kuten Kiinassa, pystyvät ne hallitsemaan kansalaisiaan pelottavan tehokkaasti.

Toisaalta tekoälyn kehitys on synnyttänyt myös valtavasti huolipuhetta, josta kasvava osa tulee alan ammattilaisten suunnalta. Vuonna 2022 tehdyn kyselyn mukaan puolet koneoppimisen tutkijoista katsoi, että on ainakin 10 prosentin mahdollisuus siihen, että tekoäly voi johtaa ihmiskunnan sukupuuttoon tai vastaavaan ”pysyvään ja vakavaan toimintamahdollisuuksien menettämiseen”. Jotkut alan tunnetuimmista tutkijoista ovat alkaneet julkisesti varoitella tekoälyn eksistentiaalisista riskeistä.

Asiantuntijoiden huolta on vaikea patologisoida ja selittää pois niin kuin huolipuheiden kohdalla on totuttu tekemään. Kummallisinta onkin, että tekoälyn puolustajat eivät välttämättä edes yritä kumota huolia; he tyytyvät toteamaan, että teknologian kehitys on vääjäämätöntä. Esimerkiksi OpenAI:n toimitusjohtaja Sam Altman on eri aikoina todennut, että tekoäly tulee syventämään vallan siirtymistä työvoimalta pääomalle, ja että sen kehittäminen luultavasti johtaa maailmanloppuun. Silti hänenkin yrityksensä jatkaa kehitystyötä.

Edistys on väistämätöntä, eikä lopulta ole väliä, aiheuttaako se ihmisille utopian vai dystopian, kunhan kehitys vain jatkuu.

Kenen ajattelu tässä olikaan patologista?

Aikaisempi kirjoitukseni mediapaniikeista.
Ylen juttu, tai oikeastaan Instagramin tarinoita mukaileva kuvakokoelma, poikien lukemisesta.
Ilta-Sanomien juttu vuodelta 2014.
Televisiopsykologin juttu The Guardianissa juttu vuodelta 2009.
Artemis Kelosaaren essee.
Quote Investigator -blogin teksti Platonin sitaatista.
Quote Investigator -blogin teksti Platonin Sokrates-sitaatista.
Jacobinin juttu tekoälystä, mistä kyselytulos ja Altmanin kommentit ovat peräisin.

Joitakin esimerkkejä teksteistä, joissa kumotaan vanhoja huolia:

BBC:n jutussa (2019) rinnastettiin uusien lehtijuttujen näkemyksiä milleniaaleista pääasiassa 1900-luvulta poimittuihin, samalta kuulostaviin sitaatteihin nuorista. Voxin jutussa (2019) käytiin läpi aikuisten kyvyttömyyttä muistaa oma nuoruutensa objektiivisesti, mikä värittää heidän esittämiään väitteitä nykynuorista. Myös toisessa BBC:n jutussa (2022) tarkasteltiin nuorten moittimista tieteellisten tulosten valossa. Samankaltaisia näkemyksiä löytyy myös näiden medioiden jutuista: Deseret News, Inc, Discover Magazine, Quartz.

[1] ”The children now love luxury; they have bad manners, contempt for authority; they show disrespect for elders and love chatter in place of exercise. Children are now tyrants, not the servants of their households. They no longer rise when elders enter the room. They contradict their parents, chatter before company, gobble up dainties at the table, cross their legs, and tyrannize their teachers.”

[2] ”I see no hope for the future of our people if they are dependent on the frivolous youth of today, for certainly all youth are reckless beyond words. When I was a boy, we were taught to be discrete and respectful of elders, but the present youth are exceedingly wise and impatient of restraint.” Iltalehdessä viitattiin tähän sitaattiin vuonna 2019.

[3] Tämä tulkinta on peräisin Lassi Jakolan Jakolan pro gradu -työstä (PDF).

[4] Lainaus on Retoriikasta. Kirjasta poimittuja huomioita käytetään usein esimerkkinä siitä, että Aristoteles olisi valittanut nuorista. Hänen analyysinsa heistä on itse asiassa varsin tasapainoinen ja sisältää kauniita huomioita. Hän mainitsee, kuinka nuoret ovat ”suurisieluisia” ja elävät enemmän ”moraalisen luonteensa mukaan kuin laskelmoiden. – – He ovat taipuvaisia tuntemaan sääliä, koska he uskovat kaikkien olevan hyviä ja parempia kuin todellisuudessa on asianlaita. He arvioivat muita oman viattomuutensa mukaisesti ja uskovat heidän siksi kärsivän ansaitsematta.” Tuntuu ärsyttävältä, että Aristoteleesta elää netissä kuva nyrkkiään nuorille heristelevänä jääränä, vaikka hän oli melko tarkkanäköinen ajattelija heidän suhteensa – toisin kuin esimerkiksi naisten kohdalla.

Kysymyksiä mediasta 8

~ Mikael H. ~ Kommentoi

Mitä psykokulttuurin tuottama ihminen tekee, kun hänen lapsensa alkaa psykoterapiaan mentyään syyllistää häntä?

Vastaus: Kirjoittaa Helsingin Sanomiin nimettömän esseen siitä, miten syytökset uhkaavat hänen henkistä hyvinvointiaan.

Hesarissa julkaistut nimettömät mielipidekirjoitukset ja haastattelut ovat aikaisemmin tarjonneet materiaalia tätä kirjoitussarjaa varten. Nyt joukon jatkeeksi on saatu nimettömän kirjoittajan essee. Teksti on sen verran erikoinen, että se on herättänyt hämmästystä jopa toimittajien keskuudessa. Esimerkiksi Sonja Saarikoski ihmetteli jutun julkaisemista Long Playssa.

Kyse on esseestä (mikä HS:ssa yleensä tarkoittaa normaalia lehtijuttua, joka vain on minämuodossa), jossa oletettavasti keski-ikäinen nainen kuvailee, kuinka hänen lapsensa muuttui julmaksi häntä kohtaan aloitettuaan psykoterapian. Lapsi alkoi syyttää äitiä tämän aikoinaan tekemistä valinnoista perhe-elämässä, mitä äiti piti epäreiluna.

Kirjoittaja kertoo olleensa lapselle avoin perheen ongelmista. Hän oli pyytänyt lapselta anteeksi ja uskonut, että vanhat asiat olivat tulleet käsitellyiksi. Siksi syytökset tuntuivat epäreiluilta: ”Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella”.

Jutussa pistää silmään retorinen äärimmäisyys. Kirjoittaja kertoo kokeneensa ”turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa” lapsen syytöksistä. Lapsen sanat olivat ”häijyjä” ja ”armottomia”, ja hänen ”joka solustaan” huokui ”halveksunta”.

On yleisesti tiedossa, että retoriikka tapaa kiihtyä juuri silloin, kun ihminen on epävarma, saako hän välitettyä lukijalle haluamansa tulkinnan. Esseen kirjoittaja selvästi haluaa esittää itsensä uhrina, mutta tietää, että lukija voi ymmärtää myös lapsen käytöstä. Mitä jos lapsella onkin perusteita syytöksilleen? Mitä jos asiat eivät ole hänen mielestään tulleet jo käsitellyiksi?

Kirjoittaja ei kuitenkaan kerro lukijalle lapsen näkemyksiä vaan antaa syytöksistä hyvin yksipuolisen ja epämääräisen kuvan. Kuten Saarikoski huomauttaa, kirjoittajan nimettömyys ja lapsen näkökulman sivuuttaminen herättävät epäilyksen siitä, onko esseen näkökulma tasapuolinen. Lukijalle ei ”käy selväksi, miksi nimettömän kirjoittajan tulkintaan perheensä tilanteesta pitäisi ylipäänsä luottaa”.

Kirjoittaja yrittää antaa vaikutelman tasapuolisuudesta haastattelemalla asiantuntijoita, jotka kommentoivat aihetta yleisellä tasolla. Heidän mukaansa vanhemman tulisi ottaa syytökset rauhallisesti vastaan ja olla vähättelemättä niitä. Jostain syystä he eivät kehota kirjoittamaan nimetöntä puolustuspuheenvuoroa Suomen suurimpaan sanomalehteen.

Koska essee tuntuu niin yksipuoliselta ja ymmärrys tapahtumista jää epämääräiseksi, on lukijan vaikea sanoa, onko kyse vain yksittäistapauksesta, vai kertooko vyyhti todella siitä, että psykoterapia tekee lapsista vanhoja asioita kaivelevia syyllistäjähirviöitä.

Lopulta ainoa laajempi näkemys, joka tekstistä välittyy, on psykokulttuurin näkökulma maailmaan.

Psykokulttuurilla viitataan hahmotustapojen psykologisoitumiseen yhteiskunnassa. Yhä useampi asia aletaan hahmottaa ensisijaisesti mielenterveysvaikutustensa kautta, ja tunteiden merkitys kasvaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ihmiset kiinnostuvat koko ajan enemmän oman mielen hyvinvoinnista, ja kaikki muu käy sille alisteiseksi. Esseestä löytyy suorastaan oppikirjamainen kiteytys ajattelutavasta:

”Lasteni hyvinvointi tulee aina olemaan minulle tärkeää. Tärkeintä on kuitenkin itse pysyä niin henkisesti kuin fyysisesti tasapainossa.”

Vaikka kirjoittaja kokee psykoterapian saaneen hän lapsensa käyttäytymään asiattomasti, julistaa hän jutun lopussa olevansa yhä ”terapiamyönteinen” eikä esitä yhtään kriittistä huomiota psykoterapiasta hoitomuotona. Hän uskoo yhä oman mielenterveyden kohentamiseen.

Kun oman lapsen pyrkimykset kohti mielen hyvinvointia tuottavat kirjoittajalle epämukavia tuntemuksia, vetoaa hän siihen, kuinka hänen täytyy asettaa oma mielenterveytensä etusijalle. Essee onkin malliesimerkki siitä, kuinka ylipsykologisoitunut näkökulma voi saada ihmisen käpertymään itseensä ja tunteisiinsa ja näkemään toisten tarpeet aina toissijaisina suhteessa omiin.

Esseen puutteet eivät kuitenkaan ole vain kirjoittajan vaan myös sen julkaisseen median vastuulla – tässä tapauksessa tavallistakin enemmän, koska juttu on yksinomaan lehden nimissä. Tärkein kysymys on taas kerran, miksi Helsingin Sanomat haluaa uhrata oman uskottavuutensa julkaisemalla näkemyksiä, joiden takana kukaan ei halua seistä omalla nimellään.

Kysymyksiä mediasta 2
Kysymyksiä mediasta 7
Helsingin Sanomat: Lapseni meni terapiaan ja nyt hän syyllistää minua
Sonja Saarikoski, Long Play: Saako journalismia tehdä anonyymisti omasta elämästä?

Mediapaniikeista

~ Mikael H. ~ 3 kommenttia

Aina kun joku kertoo julkisesti olevansa huolissaan jonkin uuden median tai teknologian vaikutuksista lapsiin ja nuoriin, ilmestyy jostain (yleensä 1970- tai 1980-luvulla syntynyt) mies, joka kuittaa huolen tämän suuntaisella argumentilla:

1) Aikoinaan samaa sanottiin mediasta X.
2) Minä kulutin mediaa X nuorena paljon, ja minusta tuli ihan normaali ihminen.
3) Näin ollen media Y, jota nyt vastustetaan samankaltaisin perustein kuin mediaa X, ei voi olla haitallinen.

Yleensä mies käyttää esimerkkinä hänen nuoruudessaan paheksuttuja hevimusiikkia ja videopelejä. Hänestä tuli kuitenkin ihan tavallinen, ehkä jopa hyvä ihminen, vaikka hän ahmi koko lapsuutensa kyseenalaiseksi väitettyä viihdettä. Ei W.A.S.P.:n kuunteleminen tehnyt hänestä väkivaltaista seksipetoa, eikä hän ole ampunut ketään, vaikka pelasi lapsena Doomia. Miksi zoomereista siis tulisi roadmaneja TikTokin inspiroimina tai incel-terroristeja Jokerin katsottuaan?

***

Kirjoittaja vetoaa yleensä omiin kokemuksiinsa, mutta hän saattaa myös viitata näkemyksensä aatteelliseen taustaan: ajatukseen, että uusista medioista huolestuminen on silkkaa moraalipanikointia.

Teoria moraalipaniikeista perustuu sosiologi Stanley Cohenin 1970-luvulla esittämiin ajatuksiin. Hänen mukaansa moraalipaniikki syntyy, kun joukko ihmisiä huolestuu jostain ilmiöstä, yksilöstä tai ryhmästä, jonka he kokevat uhkaavan sosiaalista järjestystä. Huoli synnyttää heissä ärtymystä, jonka he suuntaavat ilmiöstä vastuullisina pitämiinsä ”kansanpaholaisiin”. Piispat, poliitikot, toimittajat ja muut valtaapitävät ”miehittävät moraalibarrikadit” ja kertovat, miksi ilmiö on paha. Asiantuntijat tarjoavat omia ratkaisujaan ongelmaan. Media kirjoittaa huolesta paljon ja kärkkäästi, mikä synnyttää yliampuvan käsityksen uhkan suuruudesta. Lopulta paniikki laantuu yhtä nopeasti kuin syntyikin. Jos huoli koskee uusia medioita, puhutaan usein rinnakkain mediapaniikeista.

Cohenin kuvaus tapahtumien kulusta on monivaiheinen, eivätkä kaikki kohut, joita on sittemmin kutsuttu moraalipaniikeiksi, noudata sitä. Moraalipaniikista on esitetty myös teoreettisempia ja yleisluontoisempia määritelmiä, mutta niitäkin vaivaavat Cohenin versiosta periytyvät ongelmat, joiden takia teoriaa on hankala ottaa vakavasti.

Ensimmäinen liittyy teorian nimeen, jossa huolestuneen ryhmän toiminta biologisoidaan. Puhumalla ”paniikista” annetaan tietysti ymmärtää, että toiminta on irrationaalista. Harvassa tieteellisessä teoriassa käytetään näin asenteellista ja vertauskuvallista kieltä – puhumattakaan ”kansanpaholaisiin” ja ”hysteerisyyteen” viittamisesta, mikä toistuu alan artikkeleissa.

Toinen ongelma liittyy siihen, kuinka moraalipaniikkien määritelmissä yleensä todetaan, että esitetyt huolet ovat ”useimmiten” liioiteltuja. Kun jokin sosiaalinen liikehdintä siis nimetään moraalipaniikiksi, esitetään samalla vaivihkaa analyysi puheena olevasta huolesta – käytännössä väitetään, että se ei pidä (esitetyssä muodossa) paikkaansa. Näin tehdään siitä huolimatta, että huolten sisältöä ei yleensä tutkita empiirisesti; tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu ennen kaikkea moraalipaniikkiin sosiaalisena ja mediassa tapahtuvana toimintana. Teorian aatteellinen tausta on sosiaalisessa konstruktionismissa, minkä takia sekaan ujutettu viittaus todellisuuden ”oikeaan” luonteeseen tuntuu ristiriitaiselta.

Kriminologi David Garland on kuvannut artikkelissaan, kuinka teorian rakentaneet sosiologit edustivat samaa 1960–70-lukulaista vastakulttuuria, josta alkujaan ”panikoitiin”. Cohen ja hänen kollegansa pitivät huolipuhetta moralismina ja itse puheena olevia ilmiöitä – modien ja rockarien kaltaiset nuorisoliikkeet, löyhä seksuaalimoraali, pilvenpoltto – vaarattomina. He pyrkivät osoittamaan, kuinka todellinen ongelma oli valtaapitävien harjoittama holhoaminen.[1]

Samat taipumukset näkyvät yhä, kun teoriaa hyödynnetään. Tutkija esiintyy neutraalina hahmona, joka vain tutkii ryhmän toimintaa ja puhetapoja, mutta samalla antaa ymmärtää, että puheiden sisältö on mieletöntä ja kumpuaa puhujien taantumuksellisesta ajattelusta ja joukkohysteriaan hurahtamisesta.

***

Suurin osa viime vuosikymmenien moraalipaniikeista on koskenut videopelien väkivaltaisuutta, joten otetaan niitä koskeva tutkimus tapausesimerkiksi. Pelitutkija Tero Pasanen (1978–2022) tarkasteli aihetta väitöskirjassaan Beyond the Pale. Gaming Controversies and Moral Panics as Rites of Passage.[2]

Pasasen mukaan ”ritualisoituneita” moraalipaniikkeja esiintyy jokaisen uuden median kohdalla, ja ne ovat eräänlainen ”aikuistumisriitti”, jonka mediat käyvät läpi ennen yhteiskuntaan vakiintumistaan. Aikaisemmin saman ovat käyneet läpi mm. sarjakuvat ja gore-elokuvat.

Mediapaniikkien taustalla ovat Pasasen mukaan tavallisesti ”yksittäiset moraaliset ristiretkeilijät”, ”hyvän maun puolustajat” tai uskonnolliset ja poliittiset intressiryhmät, jotka pyrkivät edistämään niillä omia tarkoitusperiään. Joskus taustalla on media, joka luo paniikkeja rahan takia. Tutkijat keskittyvät tutkimaan paniikkien aiheita Pasasen mukaan vain siksi, että he tietävät saavansa rahoitusta tarttumalla kohuaiheeseen.

Pelipaniikeista piirtyy väitöskirjassa kuva läpeensä kyynisenä ilmiönä, jossa jokaisella toimijalla on oma salainen agendansa synnyttää ja lietsoa niitä. Panikoijat haluavat edistää omia valtapyrkimyksiään, tienata tai käyttää videopelejä välineenä kulttuurisotien voittamiseen. Huolet eivät synny vilpittömistä syistä, minkä takia niitä ei ole tarpeen analysoida puhujien omilla ehdoilla.

Eräässä väitöskirjan artikkelissa Pasanen kirjoittaa paniikkien aiheista, erilaisista ”pelikohuista”, jotka voivat kasvaa moraalipaniikeiksi. Kohujen aiheita ovat koulusurmaajien pelaaminen, seksuaalinen väkivalta peleissä, ääriryhmien tekemät rasistiset pelit, modernien konfliktien hyödyntäminen sotapeleissä sekä naisten häirintä pelikulttuurissa.

Huomionarvoisinta artikkelissa on, kuinka Pasanen ei oikein osaa päättää, argumentoiko hän kohujen aiheellisuutta vastaan vai ei. Esimerkiksi raiskauspelejä ja rasistisia pelejä koskevia kohuja hän kuvailee melko neutraalisti ja argumentoi niitä vastaan lähinnä viitteellisesti. Hän esimerkiksi mainitsee pariinkin otteeseen, kuinka japanilaisilla pelintekijöillä on ”erilainen” lähestymistapa pelihahmoihin kuin länsimaisilla, mitä he ovat käyttäneet oikeutuksena sille, että heidän peleissään ahdistellaan ja raiskataan naishahmoja. He pitävät länsimaista tapaa inhimillistää pelihahmoja erikoisena.

Pasanen argumentoi enemmän sitä vastaan, että pelit on nähty koulusurmaajien vaikuttimina. Hän vetoaa siihen, kuinka mediassa syntyi valheellisia käsityksiä Columbinen kouluampujien pelaamisesta, kuten että he olisivat mallintaneet koulustaan Doom-kentän ja harjoitelleet tekoaan sen avulla. Lisäksi hän tuo esiin, että tutkimusnäyttö pelien yhteydestä aggressiiviseen käytökseen on ristiriitaista.

Kaikista jyrkimpiä vastalauseita hän esittää kuvaillessaan naisten pelikulttuurissa kokemaa häirintää.

Pasanen kirjoittaa Anita Sarkeesianista, joka joutui verkkohäirinnän kohteeksi haettuaan joukkorahoitusta feministiselle videopelejä käsittelevälle videosarjalleen. Verkkokeskustelu Sarkeesianista sisälsi Pasasen mukaan ”molemminpuolisia ylilyöntejä”. Hän kertoo, että vaikka ”Sarkeesianin saamat uhkaukset ylittivätkin sovinnaisuuden rajat, uutisointi pelikulttuurin ja -teollisuuden naisvihasta tai syrjinnästä oli turhan liioiteltua”.

Pasanen ei anna väitteelleen lähdettä. Samaan tapaan hän vähättelee GamerGate-liikettä, joka ”leimattiin valta- ja pelimediassa seksistiseksi vihakampanjaksi” vain ”eräisiin naisiin” kohdistuneen häirinnän takia. Liikkeestä syntynyt kuvaus vihakampanjana oli hänestä ”varsin yksipuolinen ja yleistävä”, koska siinä ei otettu huomioon liikkeen muita osatekijöitä, kuten ”kritiikkiä pelijournalismin toimintatavoista”.

Juuri kukaan liikettä seurannut tai siitä myöhemmin kirjoittanut ei havainnut, että sen sisällä olisi esitetty perusteltua kritiikkiä pelijournalismista. Liike oli hajanainen, ja sen alla pystyi tietysti esittämään monenlaisia peleihin liittyviä antipatioita, mutta se syntyi naisten häiriköinnin ympärille, mikä myös säilyi liikkeen näkyvimpänä ja toistuvana piirteenä. Pasanen ei kuitenkaan hyväksy tällaista näkemystä vaan kokee, että liikkeen maineesta käytiin mediassa narratiivien taistoa, jonka GamerGaten vastustajat vain sattuivat voittamaan.[3]

Artikkelin johtopäätöksissä Pasanen miettii, miten pelintekijöiden tulisi reagoida kuvailtuihin kohuihin. Vastaus on: ei mitenkään.

”Voidaan myös kysyä tuleeko pelintekijöiden reagoida intressiryhmien painostukseen tai massamedian ylläpitämiin kohuihin? Digitaalisten [sic] pelimedian kypsymisen kannalta vastauksen tulisi olla yksiselitteisesti: ei. On osoitettava, että pelimedia on kykenevä käsittelemään myös vaikeimpia aiheita.”

On kiinnostavaa, miten raiskausaiheiset ja rasistiset pelit sekä naisten häirintä häviävät johtopäätösten pohdinnasta, ja mielenkiinto kohdistuu vain siihen, osaavatko pelintekijät käsitellä ”vaikeimpia aiheita” – eli sotia ja holokaustia – taiteellisesti kunnianhimoisesti. Ikäviä kysymyksiä herättävät huolet ikään kuin liukenevat pois, sillä niitä käsittelemällä ei voi edistää pelejä mediana tai antaa niistä hyvää kuvaa.

Pasanen vaikuttaa lopulta olevan kiinnostunut vain pelien asemasta mediana. Erityisen huolissaan hän on pelien mahdollisesta sensuroinnista. Hän julistaa, että ”[a]ikuisille suunnattuja pelejä ei tule rajoittaa poliittisen korrektiuden perusteella”. Jos pelejä voidaan sensuroida vain joidenkin ihmisten ”tunteiden loukkaamisen” perusteella, on alan tulevaisuus heikko. Moraalisten argumenttien esittäminen rinnastuukin mielipahan ilmaisemiseen.

Väitöskirjansa yhteenvedossa Pasanen miettii, onko ylipäätään mahdollista, että moraalipaniikit voisivat koskaan olla aiheellisia tai ”hyviä”. Hän toteaa, että ainakaan hänen tarkastelemansa paniikit peliväkivallasta ja naisten häirinnästä pelikulttuurissa eivät voi. Huolet ovat ehkä alkujaan olleet perusteltuja, mutta ”moraalipaniikkien luonne delegitimisoi ja vääristää tarkoitusperiä”. Koska ”pelottelu ja hysteria” rapauttavat keskustelun rationaalisuuden ja objektiivisuuden, muuttuvat samalla alkuperäiset pyrkimykset aivan erilaisiksi.

Kiinnostaisi tietysti kysyä, millä tavoin argumentit muuttuvat. Mitkä kaikki väittämät ylipäänsä muuttuvat liioittelevan tai kiihkeän puheen myötä mielettömiksi? Jos joku esittää yliampuvia vaatimuksia vaikkapa ihmisoikeuksista, muuttuuko taustalla oleva vaatimus aiheettomaksi?

Sama vääristyminen voi Pasasen mukaan kohdata myös hänen ennakoimaansa huolta virtuaalisesta lapsipornosta. Yhteenvetonsa lopussa hän pohtii, voitaisiinko siitä panikoida ihan syystä, kun ilmiö tulee luultavasti yleistymään teknologian kehittyessä. Hänen mukaansa huoli on aiheellinen ehkä teoriassa, mutta ei luultavasti käytännössä, sillä ”kun massaviestinnän logiikka yhdistyy moraalipaniikkien logiikan kanssa, rationaaliset lähtökohdat kumoutuvat”. Uhkaa tultaisiin liioittelemaan mediassa ja poliitikot tulisivat edistämään omia agendojaan siihen vetoamalla.

Näin tieteellinen keskustelu moraalipaniikeista toimii. Teoriaa käytetään omien suosikkimedioiden puolustamiseen ilman, että niistä esitettyihin huoliin joutuisi todella vastaamaan. Joko joukkohysteria on ottanut huolestujista vallan, mikä saa heidät näkemään mediat syntipukkeina, tai sitten he esittävät moraalisia näkemyksiä vain saadakseen niiden varjolla haalittua itselleen ja aatteelleen valtaa yhteiskunnassa. Yksinkertaisemmin ilmaistuna: panikoijat ovat joko tyhmiä tai pahoja.

Onneksi moraalipaniikkien vastustaja näkee huolestujien läpi eikä alennu ottamaan heidän puheitaan vakavasti. Vastaiskuna hän selittää huolet pois osoittamalla niiden syntyneen osana tiettyä sosiaalista ilmiötä, jossa ajatukset ovat aina liioiteltuja. Moraalipaniikkien teoriasta onkin hyötyä, jos tarvitsee välineen, jolla käydä kyynistä ja älyllisesti epärehellistä julkista keskustelua.

***

Olisi kuitenkin liioiteltua väittää, että kaikki puhe mediahuolista koostuisi vain sosiologisesta poisselittämisestä ja ylenkatsonnasta. Myös itse huolien sisällöstä käydään keskustelua, jossa vedotaan tieteellisiin tutkimuksiin.

Tällä hetkellä aktiivisinta keskustelua käydään älypuhelinten ja sosiaalisten medioiden vaikutuksista nuorten mielenterveyteen. Monet ovat tietysti pitäneet huolta moraalipaniikkina ja yrittäneet sivuuttaa asiasta puhumisen sen nojalla. Yhteydestä on kuitenkin viime vuosina kertynyt sen verran paljon tutkimustuloksia ja tapauskertomuksia, että keskustelu on vain kiihtynyt.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin kirjoituksilla on ollut merkittävä vaikutus siihen, että huoleen on herätty kunnolla tänä vuonna. Erityisen paljon huomiota on herättänyt hänen ja muiden sosiaalitieteilijöiden laatima epävirallinen tutkimuskatsaus. Haidt väitti katsausta kuvailevassa tekstissään, että sosiaalinen media heikentää etenkin tyttöjen mielenterveyttä merkittävästi. Hänen mukaansa käänne kohti huonompaa ajoittuu älypuhelinten yleistymisen tienoille 2010-luvun alkuun.[4]

Skeptisiä kuitenkin riittää. Haidtin ajatuksia on kritisoitu puuttumalla ennen kaikkea hänen tarkastelemiensa tutkimusten metodologioihin. Kriitikoiden mielestä tutkimukset eivät joko osoita tarpeeksi vahvaa kausaliteettia tai ovat kokonaan kelvottomia eri syistä.

Haidt itse on puolustanut näkemyksiään toteamalla sosiaalitieteiden kyvyn todistaa asioita olevan rajallinen: tulokset ovat aina viitteellisiä. Osa kriitikoista asettaa hänestä todistamisen riman aivan liian korkealle. Hänestä riittää, että sosiaalinen media on tutkimusten valossa todennäköisin syy nuorten mielenterveyden heikentymiselle.[5] Kuten toinen älypuhelimia kritisoinut tutkija Jean Twenge on todennut, mitkään muutkaan ehdotetut syyt eivät selitä nuorten mielenterveyskriisiä.[6]

Älypuhelinkeskustelu on muistuttanut väittelyä väkivaltaisten pelien ja aggressiivisen käytöksen yhteydestä. Sitäkin on tutkittu paljon, ja monet tutkijat ovat päinvastaista mieltä tuloksista ennen kaikkea käytettyjen metodien takia.

Jotkut tutkijat sanovat löytäneensä yhteyden väkivaltaisten pelien pelaamisen ja aggressiivisen käytöksen väliltä. Pelaaminen lisää lyhyt- ja pitkävaikutteista aggressivisuutta, ja pelaajat kokevat vähemmän empatiaa väkivallan uhreja kohtaan. Myönteinen sosiaalinen käytös vähenee, ja pelaajat suhtautuvat epäluuloisemmin toisten puheisiin.[7]

Vastapuoli sen sijaan vetoaa siihen, että tulokset ovat peräisin kokeellisista tutkimuksista, joissa ei pystytä sulkemaan pois muiden tekijöiden kuten persoonallisuuden vaikutusta kohenkilön käytökseen. Aggressiivisuutta ei aina määritellä tutkimuksissa kunnolla, ja se saatetaan sekoittaa kilpailullisuuteen. Usein vedotaan myös julkaisuvinoumaan: tutkimukset, joissa havaitaan pelien ja aggressiivisuuden yhteys, tulevat todennäköisemmin julkaistuiksi kuin sellaiset, joissa yhteyttä ei havaita.[8]

Siitä tutkijat ovat yksimielisiä, että pelit eivät aiheuta väkivaltarikollisuutta. Juuri tähän tavataankin vedota, kun halutaan todistella pelien harmittomuudesta – siitä huolimatta, että tätä voidaan pitää varsin matalana rimana. Vai mitä muita medioita puolustetaan sen perusteella, etteivät ne aja vakavan rikollisuuden pariin?

Vaikka väkivaltaisten pelien haitoista ei ole yksimielisyyttä, on pelejä silti säännelty pitkään ikärajajärjestelmällä ja sisältövaroituksilla. Älypuhelinten ja sosiaalisen median käyttäjämäärät ovat suurempia ja haitat luultavasti vakavampia, minkä takia on outoa, ettei niiden käyttöön ole vielä puututtu enempää. Pelien kohdalla on ymmärretty, että mahdollisia haittoja tulee pyrkiä ehkäisemään, vaikka täyttä varmuutta haittojen suuruudesta ja vaikutusmekanismeista ei olisi.

***

Kiihkeää tieteellistä väittelyä käydään toki muistakin asioista julkisuudessa. Uusien medioiden kohdalla keskustelu on kuitenkin erityisen jyrkkää. Tuntuu kuin medioiden ja viihdeteknologioiden kohtalossa olisi kiinni koko modernin edistysajattelun tulevaisuus. Jos hyväksytään, että medioiden käyttö voi olla nuorille haitallista, ei voida enää vedota siihen, että kyse on vain ahdasmielisten lietsomasta moraalipaniikista.

Keskustelu muiden teknologioiden aiheuttamista haitoista on neutraalimpaa. Harva esimerkiksi kiistää mikromuovien haitallisuutta tai suhtautuu huolenaiheeseen ”paniikkina”, vaikka saattaakin nurista sääntelyn aiheuttamasta muovipillien kieltämisestä.

Poikkeava suhtautuminen johtuu luultavasti myös medioiden yhteydestä identiteettiin. Moni saattaa pitää muovisista pilleistä enemmän kuin paperisista, mutta ei koe mieltymyksen kertovan mitään itsestään. Suhde medioihin on paljon intiimimpi: niiden parissa vietetään paljon aikaa, ja ne muovaavat minuutta. Oman suosikkimedian osoittautuminen haitalliseksi pakottaisi kysymään, onko myös omaan mieleen välittynyt siitä haitallisia vaikutuksia.

Harva kuitenkaan kokee muuttuneensa huonommaksi medioita kuluttamalla. Miten sen edes voisi itse hahmottaa? Biologiset haitat ovat selviä – mikromuoveja joko on tai ei ole elimistössä –, kun taas mediat muuttavat ajattelua huomaamatta. Mediat pyyhkivät palasia vanhasta minästä hitaasti pois ja korvaavat ne uusilla. Lopulta entisestä minästä ei enää voi saada otetta – puhumattakaan vaihtoehtoisesta minästä, joka ei olisi kuluttanut samoja medioita lapsesta asti. Millainen hän olisi? Miten hän ajattelisi ja tuntisi?

Tämä johtaa takaisin alussa kuvailemaani argumenttiin, jota miehet viljelevät keskustelupalstoilla. Jos ei pysty havaitsemaan itsessään medioiden aiheuttamia haittoja, voi olla vaikea ymmärtää, että sellaisia voisi aiheutua toisille. Sillä eihän vika ole koskaan itse medioissa, vaan panikoijissa.

[1] David Garland: ”On the concept of moral panic” (PDF).

[2] Pasasen väitöskirja löytyy Jyväskylän yliopiston sivuilta.

[3] Ketkä olivat GamerGatessa panikoijia ja ketkä ”kansanpaholaisia”? Pasanen antaa omintakeisen vastauksen: GamerGate oli ”molemminpuolinen moraalipaniikki”. Miespelaajille, jotka halusivat häiritä naisia ja estää liberaalien aatteiden valumisen peleihin, olivat pelejä kritisoivat vasemmistoliberaalit kansanpaholaisia, ja sama toisinpäin. Ilmiöstä teki moraalipaniikin se, että eri osapuolet olivat huolissaan vastapuolesta ja he suhtautuivat toisiinsa vihamielisesti ja liioittelivat toistensa näkemyksiä. Tosin tämä tekisi nähdäkseni jokaisesta kulttuurisodasta – ja oikeastakin – pohjimmiltaan molemminpuoleisen moraalipaniikin.

[4] Jonathan Haidt: Social Media is a Major Cause of the Mental Illness Epidemic in Teen Girls. Here’s the Evidence.

[5] Jonathan Haidt: Why Some Researchers Think I’m Wrong About Social Media and Mental Illness.

[6] Jean M. Twenge: Yes, it’s the phones (and social media).

[7] Wikipediaan viittaaminen on tietysti noloa, mutta sinne on koottu kattava listaus peliväkivallasta tehdyistä tutkimuksista. Myös aihetta tutkineen Mark Griffithsin lyhyt blogikirjoitus antaa hyvän yleiskuvan väittelystä.

[8] Kun nyt pääsin vauhtiin Wikipedian käytössä niin tälle sivulle on koottu tyypillisimmät argumentit median ja aggressiivisuuden välille yhteyden löytäviä tutkimuksia vastaan. Sivulle on koottu myös vasta-argumentteja väitteille.

10 vuotta Aurinkoon tuijottelua

~ Mikael H. ~ Kommentoi

Tämä blogi on nyt kymmenen vuoden ikäinen. Sen ”kunniaksi” hieman navankaivelua.

Kun perustin blogin syksyllä 2013, olin juuri täyttänyt 20 vuotta. Siviilipalvelukseni pienlehden toimittajana oli päättynyt kesällä. Hain opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun, mutta unohdin lähettää kopiot todistuksistani oppilaitokseen. Silloin manasin typeryyttäni, mutta nykyään pidän unohdustani johdatuksena.

Tiedossa oli siis ainakin yksi vuosi työttömyyttä, jota en osannut kutsua ”välivuodeksi”, koska en ole taustaltani keskiluokkainen. Sen sijaan kirjoitin ansioluetteloon olevani ”vapaa toimittaja”.

Olin edellisten muutaman vuoden ajan kirjoittanut populaarikulttuurista lehtiin ja verkkoon harjoittelijana ja avustajana. Järjestely oli sinällään hyvä: sain nimeni lehtiin ja kokemusta kirjoittamisesta, ja mediat saivat miltei ilmaista sivuntäytettä.

En kuitenkaan osannut siirtyä vapaaksi toimittajaksi, joka ideoisi juttuja ja tarjoaisi niitä toimituksiin ja jopa tienaisi tekemällään työllä. Osasin kirjoittaa arvosteluita ja haastatteluita, mutta en osannut ajatella kuin toimittaja, joka näkee maailmassa juttuideoita ja rakentaa suhteita toimituksiin saadakseen toimeksiantoja.

Toimittajantöiden sijaan tienasin syksyn ja seuraavan kevään ajan lähinnä jakamalla keikkatyöläisenä postia. Samalla intoni popjournalismia kohtaan laantui tasaisesti. Lyhyiden arvostelujen kirjoittaminen ilmaistyönä tuntui yhä turhauttavammalta. En ollut koskaan opetellut kirjoittamaan pitkiä tekstejä, minkä takia sorruin herkästi toistamaan tyhjiä hokemia ja kliseitä, jotka olin oppinut lehtiä lukemalla. Jo satunnaiseksi käynyt avustaminen hiipui lopulta kokonaan, ja annoin vähäisten yhteyksieni toimittajapiireihin katketa.

Blogi oli yritykseni opetella kirjoittamaan ”oikeasti”, omalla tavallani. Kirjoitin ensimmäiset vuodet lähinnä vanhoista kiinnostuksenkohteistani eli musiikista ja elokuvista. Vuosien 2013–2016 kirjoitukset ovat pääasiassa imitaatioita yhdysvaltalaisesta popjournalismista, jota luin tuolloin pakkomielteisesti. Joko hehkutin viihdetuotoksia imelästi tai sitten ”analysoin” niitä kömpelösti. Teokset olivat riittävän yksinkertaisia, jotta pystyin tuntemaan itseni älykkääksi, kun osasin sanoa niistä jotain edes etäisen järkevää.

Syksyllä 2014 aloitin teologian opinnot yliopistolla. Opintojen aikana pahimmat toimittajamaneerit alkoivat hiljalleen karsiutua pois, kun jouduin kurssiesseissä ilmaisemaan ajatukseni suoraan ja johdonmukaisesti. Samalla aloin lukea yhä enemmän kirjoja popsivustojen sijaan, mikä on ilmeisen hyödyllistä kirjoittajana kehittymiselle. Suurin vaikutus tason nousemiseen oli kuitenkin sillä, että puolisoni alkoi editoida tekstejä. Hän on auttanut terävöittämään monien kirjoitusten argumentteja ja karsinut anglismeja ja kömpelöä kieltä.

Korkeakouluopinnoilla ei ollut pelkästään myönteisiä vaikutuksia kirjoittamiseeni. Kärsin edelleen, vielä vuosia valmistumisen jälkeen jonkinlaisesta analyyttisen ajattelun ylivallasta. Jokaisesta kirjoituksesta meinaa tulla niuho argumentaatioanalyysi, jollaisia laadin paljon graduvaiheessa. Mediakritiikkejä kirjoittaessa siitä on ollut hyötyä, mutta kykyni rennompaan kirjoittamiseen on surkastunut.

Opintojen myötä kiinnostukseni laajentui yhä enemmän muihin aiheisiin kuin populaarikulttuuriin. Kykyni kirjoittaa niistä ei ole kuitenkaan kehittynyt aivan samassa tahdissa, minkä takia monet kirjoitusideat jäävät nykyään keskeneräisiksi. Toki tämä blogi on sen myötä säästynyt monilta etiikkaa ja filosofiaa käsitteleviltä räpellyksiltä.

Samalla olen tietoisesti vähentänyt elokuvista ja musiikista kirjoittamista. Jossain vaiheessa tunsin eläväni jonkinlaisessa läpeensä mediatisoituneessa umpiossa, jossa en osannut esittää ainuttakaan ajatusta, jos se ei syntynyt suhteessa johonkin mediatuotteeseen. Olen saanut hieman enemmän liikkumavaraa, kun olen kirjoittanut kirjallisuus- ja mediakritiikkejä, mutta haaveilen yhä kirjoittavani tekstejä, jotka eivät vaadi pontimekseen mitään teosta tai lehtijuttua.

***

Kun aloitin blogin kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, oli blogien ”kultakausi” jo mennyt ja siirtymä sosiaalisiin medioihin hyvässä vauhdissa. Aloin itse lukea blogeja aktiivisesti 2010-luvun alun tienoilla, jolloin monet niistä olivat jo vaienneet. Blogimaailma on siksi tuntunut minulle aina hieman autiolta; maailmalta, mihin en aivan ehtinyt mukaan.

Blogeja oli tietysti olemassa silloin ja on edelleen, mutta keskustelualustana ne ovat jääneet sosiaalisen median jalkoihin. Suhtautuminen niihin on välillä ylenkatsovan huvittunutta, mikä on vanhojen teknologioiden kohtalo: Ai onko niitä vielä? Lukeeko niitä joku?

Mieleeni on jäänyt erään suomalaisen toimittaja-kirjailijan twiitti siitä, kuinka noloa olisi kirjoittaa blogia vuonna 202X. (En muista milloin se julkaistiin, enkä pysty etsimään sitä X:stä/Twitteristä – näin someviestintä toimii.) Sosiaalisen median ohella myös podcastit ovat kiilanneet blogien edelle ajantasaisen verkkoviestinnän muotona. (Kyseisellä toimittaja-kirjailijalla on tietysti oma podcastinsa.)

Itse tunnen kuitenkin edelleen syvää mieltymystä blogiin julkaisumuotona. Sillä on ilmeisiä etuja verrattuna sosiaaliseen mediaan.

Sosiaalisessa mediassa kaikki julkaisut asettuvat allekkain toistensa kanssa ja toimivat samojen rajoitteiden (merkkimäärät, kuvien koko ja määrä, fontit jne.) alaisina, mikä jo itsessään yhdenmukaistaa ilmaisua. Suurin vaikutus on kuitenkin psykologinen. Ihmiset tietävät julkaisujen olevan alustalla ikään kuin yhteisessä tilassa, missä ne voivat osua kenen tahansa silmien eteen. Virrassa ei siksi kannata erottautua muuten kuin edukseen eli olemalla samaistuttavin ja helpoimmin hahmottuva versio itsestään. Harva heittäytyy vieraiden seurassa oudoksi tai sisäänpäin kääntyneeksi.

Blogeissa tekstit ilmestyvät omilla alustoillaan. Toki on olemassa blogisyötteitä ja -portaaleja sekä WordPress.comin kaltaisia puolisosiaalisia alustoja. Silti blogi tuntuu omalta paikalta, jossa voi ilmaista itseään vapaammin. Jo pienten teknisten asioiden, kuten fonttien ja palstaleveyksien, hallitseminen mahdollistaa ilmaisun ruuvaamisen itselleen sopivammaksi, puhumattakaan merkkirajoitusten puuttumisesta.

Monien lukemieni blogien tekstejä olisi mahdoton kuvitella julkaistavaksi missään muualla. Esimerkiksi lehtiä varten ne olisivat liian pitkiä ja rönsyileviä. Usein tekstit myös kirjoitetaan osaksi blogin omaa kokonaisuutta, minkä takia ne olisivat mielettömiä siitä irrotettuina. Samaa ei voi sanoa useimmista somejulkaisuista.

Olen somen kritisoimisessani hieman tekopyhä, sillä olen siirtänyt tämän blogin kirjatekstejä osin Instagramin puolelle. Näennäinen perusteluni sille on halu kirjoittaa matalammalla kynnyksellä, mikä on onnistunut vaihtelevasti. (Samalla olen tehnyt eräänlaisen paluun toimittaja-aikojen pienten merkkimäärien kanssa pelailemiseen, mikä on ollut oudon virkistävää.) Todellinen syy on tietysti oman ilmaisun vieminen sinne, missä ihmiset ovat, eli uusiin ”realiteetteihin” alistuminen.

Vaikka koen pystyväni ilmaisemaan itseäni omalla tavallani myös Instagramissa, huomaan, kuinka alusta kutsuu puoleensa juuri tietynlaista tekstiä ja hyljeksii toisenlaista. Vallitseva kirjoitustyyli on tunnevetoinen ja samaistuttavuutta korostava. Käyttäjät keskittyvät kaikille yhteisiin kokemuksiin, joista kirjoitetaan selkeällä ja huokoisella tyylillä lyhyesti, jotta kirjoituksen äärelle pysähtyminen ei tunnu kognitiivisesti raskaalta nopean selailun keskellä. Pitkästä ja kiemuraisesta tekstistä pääsee eroon pyyhkäisyliikkeellä, jonka tekee usein jo ennen kuin on tietoisella tasolla huomannut kyllästyneensä.

Toisaalta en koe Instagramin merkittävästi heikentävän kirjallisuuskeskustelua, koska sen keskeistä alaa on nähdäkseni keskustella lukemisesta harrastuksena, ei kirjallisuudesta taidemuotona. Ensimmäisessä se onnistuu suunnilleen yhtä hyvin kuin monet kirjablogit, joissa jaetaan omia kokemuksia kirjoista, keskustellaan lukemisesta yleisesti sekä suositellaan toisille luettavaa. Syvempi kirjallisuuspuhe onnistuu sen sijaan paremmin kritiikissä ja esseistiikassa.

Tietysti voi miettiä, syökö kevyempi ja kaupallisia yhteistöitä hyödyntävä Instagram-puhe tilaa perinteiseltä kirjallisuuskeskustelulta, tai muuttaako se ihmisten käsityksiä hyvästä kirjapuheesta. Saattaa hyvinkin olla, että kulttuuriin juurtunut ajatus kritiikistä nillittämisenä ja kiusaamisena vain vahvistuu, kun niin iso osa ihmisten näkemästä kirjapuheesta on kevyttä ja miellyttävää jutustelua, josta toiselle osapuolelle on joskus maksettu.

Kirjallisuuskritiikin ”kriisiä” ei kuitenkaan voi ratkaista missään muualla kuin kritiikin itsensä sisällä: kirjoittamalla rohkeammin ja kiinnostavammin, ja yrittämällä tavoittaa harvat siitä kiinnostuneet lukijat. Toiminta tuskin tulee olemaan taloudellisesti kannattavaa, mutta sille ei voi mitään. Kritiikkiä aiemmin kustantaneet mediatalot eivät ilmeisesti enää koe sitä kulttuurisesti niin tärkeäksi, että sen tuottamat kustannukset haluttaisiin kuitata.

Myöskään toistuvasti käytävä, uuvuttava metakeskustelu siitä, mitä kritiikki on ja mitä sen pitäisi olla, ei tule ratkaisemaan ongelmaa. Siihen keskittyminen tuntuu vain todistavan, että kritiikistä on kiinnostavampaa puhua jonain abstraktina ilmiönä kuin todellisena toimintana – kirjoituksina, joita ilmestyy koko ajan, ja joita voisi lukea jos oikeasti haluaisi.

Joskus blogeja pidettiin yhtenä mahdollisena vastauksena kritiikin ongelmiin, mutta harvemmin enää. Joko vastausta on siirrytty etsimään YouTubesta, TikTokista ja podcasteista?

Lyhyesti katkelmallisuudesta

~ Mikael H. ~ Kommentoi

Katkelmallisuus (tai fragmentaarisuus) tuntuu yleistyneen viime vuosina romaaneissa ja esseistiikassa. Olen alkanut väsyä siihen paristakin syystä.

Yhä useammin katkelmalliset kirjat tuntuvat ennalta-arvattavilta. Sen sijaan, että katkelmien asettaminen peräkkäin herättäisi jonkin odottamattoman ajatuksen, koen oivaltavani juuri sen, mitä kirjailija on tarkoittanut. Kirjailija tietää täsmälleen, millaisen suhteen luon eri palasten välille mielessäni.

Jos katkelmien välille tarkoitettu yhteys on niin itsestäänselvä, miksi kirjailija ei kytke niitä yhteen itse? Mitä lisäarvoa tyhjät rivit välissä tuottavat?

Pelkääkö kirjailija runsaamman kerronnan paljastavan, ettei hänen havainnoistaan muodostu kiinnostavaa kokonaisuutta? Vai ajatteleeko hän lukijan nauttivan enemmän voidessaan havaita katkelmien välisiä yhteyksiä – vähän kuin piirtäisi askartelukirjaan pisteiden välille viivoja, joista muodostuu kuva?

Ehkä kirjailija ajattelee, että katkelmallisuus on ainoa elinvoimainen tyyli nykyään, kun viimeistellyt tekstimuodot tuntuvat (ainakin joistakin lukijoista) teennäisiltä. Mutta yhtä lailla fragmentaariset kirjat noudattavat omaa vakiintunutta ja hiottua tyyliään. Se vieläpä menettää makuaan nopeasti: samanlaiset niukan tyylitellyt havainnot toistuvat, samat arvoituksellisiksi tarkoitetut tyhjät rivit.

Usein katkelmallisuus tuntuu silkalta laiskuudelta, kuten Geoff Dyerin uusimmassa esseekirjassa The Last Days of Roger Federer and Other Endings. Siinä Dyer kertoilee fragmenttimuodossa mm. Beethovenin viimeisistä sinfonioista, William Turnerin myöhäistuotannosta, oman tenniksenpeluunsa hiipumisesta ja viimeisestä käynnistään Burning Manissa.

Vivian Gornick totesi The Atlanticissa julkaistussa arviossaan, kuinka Dyer on ”parsinut kokoon” kirjan sen sijaan että olisi kirjoittanut sellaisen. Juuri siltä moni katkelmallinen teos tuntuu, etenkin esseistiikan puolella. Kirjailija ei jaksa muodostaa havaintojensa välille suhteita, jotka synnyttävät yhdessä jonkin argumentin, vaan asettaa tietyn teeman alle kuuluvia havaintoja peräkkäin. Muistiinpanoista syntyy kuin huomaamatta esseekirja.

Joskus katkelmallisuudella pyritään kuvaamaan muistin vajavaisuutta; kuinka jokaiseen kertomukseen jää väistämättä aukkoja sen takia. Tällaisissa kirjoissa fragmentaarisuus tyylinä kertoo pohjimmiltaan aina samasta asiasta, muistista, ja usein aihetta käsitellään myös suoraan tekstin tasolla. Riippuu kai lukijasta, kuinka paljon hän saa irti voidessaan kerta toisensa jälkeen oivaltaa, ettei muistiin ole luottaminen.

Opus vei -blogissa Arsi Alenius toteaa fragmentaarisia kirjoja kirjoitettavan, ”koska niiden kirjoittaminen, kustantaminen ja lukeminen on niin helppoa”. Fragmenttikirja on kirjailijalle nopein reitti siihen, että voi sanoa kirjoittaneensa kirjan – ja lukijalla siihen, että voi sanoa lukeneensa.

Fragmentaarisuus on yksi tavoista, joilla kirjallisuus muuttuu koko ajan viitteellisemmäksi. Kaikki ovat lukeneet pitkiä, kokonaisia tarinoita kertovia romaaneja. Fragmentaarinen romaani mukailee niitä, mutta vain vihjaa samoista käänteistä, hahmojen kehitystarinoista, teemoista jne. Lukija täydentää päässään lopun aikaisemmin lukemansa pohjalta.

Katkelmallisuus tarjoaa kirjailijalle myös mahdollisuuden suojautua kritiikiltä. Vuolaat romaanit ovat selvästi sitä mitä ovat, joskus keskivertoja tai huonoja. Fragmentaarisia romaaneja lukiessa säilyy edes pieni epäilys: mitä jos näiden banaalien havaintojen väliin kätkeytyykin jotain oivaltavaa ? Mitä jos tyhjissä tiloissa onkin jotain älykästä, mitä en huomaa?

”Tuntuu siltä, että yhä useampi kirjailija nykyään ei oikeastaan edes halua kirjoittaa.”

Haluaako myöskään lukija lukea? Riittääkö mielikuva kirjan lukemisesta? Onko jokaisen fragmentaarisen kirjan puoliksi tyhjä sivu pohjimmiltaan huojentava näky?

Ovatko tyhjät rivit oikeastaan kirjojen parhaita kohtia?

Fragmentaarisuudesta Opus vei -blogissa.

Vivian Gornickin arvio Geoff Dyerin kirjasta.

Kysymyksiä mediasta 7

~ Mikael H. ~ Yksi kommentti

Mikä ero on Helsingin Sanomien jutulla nimettömästä miehestä, joka kertoo pysyvänsä avioliitossaan vain rahan takia, ja provosoivalla Aihe vapaa -palstan keskustelunavauksella, jossa joku kertoo samanlaisista tuntemuksista?

Vastaus: Hesarin jutussa haastatellaan sosiologia.

Ihmettelin viisi vuotta sitten (Kysymyksiä mediasta 2) Hesarin tarvetta julkaista anonyymeja juttuja ihmisistä, jotka kertovat jotakin arkaluontoista omasta elämästään. Juttujen määrä tuntuu vain lisääntyneen sen jälkeen.

Juttuja yhdistää tyypillisesti kaksi asiaa: 1) ihmisten kertomukset ovat täynnä ristiriitoja, joihin toimittaja ei tartu, ja 2) kyseisten ristiriitojen takia ihmisten kertomukset eivät yleensä kerro niistä ”ilmiöistä”, joista toimittaja väittää niiden kertovan.

Erosta haaveileva viisikymppinen ”Markku” kertoo jutussa pysyvänsä aviossa, koska ei halua tuntea syyllisyyttä siitä, että jättäisi vaimonsa tyhjän päälle. Vaimo siirtyi aikoinaan heikommin palkattuihin mutta työajaltaan joustavampiin töihin pyörittääkseen arkea. Samalla Markku sai mahdollisuuden keskittyä uraansa. Nyt kun Markku on saanut vaimosta hyödyn irti, hän haluaa erota (mitään varsinaista syytä erohalulleen hän ei anna).

Juttu on täynnä ilmeisiä ristiriitoja. Markku kantaa huolta vaimonsa rahatilanteesta eron jälkeen, mutta harmittelee myös sitä, että pariskunnalla ei ole avioehtoa, kaikki omaisuus on yhteistä eikä hän pitänyt saamiaan ”muhkeita bonuksia” itsellään. Vaimon mukaan perheen elämä on järjestelty Markun edun mukaisesti, mutta Markku toteaa, ettei hän ole ”sitä toivonut” – hän olisi halunnut että ”asioista olisi neuvoteltu”, mitä ikinä sillä tarkoittaakaan. Jutun lopussa Markku toivoo, että olisi mennyt yhteen paremmin palkatun naisen kanssa, vaikka samalla ymmärtää, että lapsiperhearki sujui hyvin vaimon uravalinnan ansiosta.

Välissä toimittaja jututtaa sosiologia, joka kertoilee yleisluontoisesti ”eroesteistä”, joita ovat mm. lapset, taloudellinen riippuvuus ja velvollisuudentunto.

Miksi toimittaja ei tartu Markun tarinan ristiriitaisuuksiin ja kysy häneltä kriittisiä kysymyksiä?

Useinhan toimittajat suorastaan ylpeilevät kriittisyydellään. Sitä kuitenkin hyödynnetään harvakseltaan, ja tyypillisesti vain politiikan journalismissa (tosin siinäkin vain harvoin ja niin, että toimittaja tekee kriittisyydestään ison numeron).

Sen sijaan lifestyle-jutuista kriittistä asennetta ei löydy, koska ihmisen tunteita ei voi kyseenalaistaa. Ihminen saa kertoa elämästään omaa minäkuvaansa palvevan, ristiriitaisen tarinan, ja toimittaja kirjaa sen ylös sellaisenaan.

Jutut esitetään neutraaleina kuvauksina ihmisten ristiriitaisista tuntemuksista ja haluista. Vaikutelmaa tuetaan haastattelemalla jutun puolivälissä sosiologia tai seksuaaliterapeuttia, joka toteaa, että ihmisillä tosiaan on tieteen näkökulmasta monenlaisia tuntemuksia ja haluja.

Näennäisen neutraaliutensa alla jutut ovat pohjimmiltaan puolustuspuheenvuoroja tunnekulttuurille, jossa suurin arvo annetaan ihmisen tuntemuksille ja haluille. Kun ihminen punnitsee vaikkapa eron kaltaista päätöstä, ovat muut tekijät aina toissijaisia verrattuna siihen, miltä päätöksentekijästä itsestään tuntuu, ja miten hän pelkää käsityksensä itsestään muuttuvan päätöksen myötä.

Markusta kertovan jutun näkökulma on siinä, että hänelle tulisi ikävä tunne itsestään, jos hän ottaisi eron, eikä esimerkiksi siinä, mistä hänen erohalunsa ja kyvyttömyytensä puhua siitä vaimonsa kanssa kertovat. Toimittaja suhtautuu Markun tunnepuheeseen kritiikittömästi ja laittaa sen kertomaan tietystä ”ilmiöstä”, eli taloudellisten tekijöiden vaikutuksesta eropäätöksiin, vaikka yhtä lailla hän olisi voinut kehystää jutun kertomaan siitä, miksi aikuinen mies ei ole osannut puhua vaimonsa kanssa rahasta.

On täysin mahdollista kuvitella juttu, jossa toimittaja suhtautuu kriittisesti, kun haastateltava uhriutuu itse tekemistään valinnoista, ja jossa tunne ei ole automaattinen suoja kriittiseltä suhtautumiselta. Ehkä sellaisessa jutussa Markulta olisi tentattu kuin poliitikolta, miten hän selittää sen ristiriidan, että on väitetysti huolissaan vaimonsa toimeentulosta, mutta samalla toivoo että olisi järjestellyt varallisuutensa niin, ettei joudu luopumaan siitä erotessaan.

On vain mahdotonta kuvitella, että sellainen juttu ilmestyisi Helsingin Sanomissa.

Helsingin Sanomien juttu ”Markusta”.

The Moviegoer (1961)

~ Mikael H. ~ Kommentoi

Walker Percy: The Moviegoer
2019, Farrar, Straus & Giroux, alkuperäinen 1961
jälkisanat Paul Elie

Eksistentiaalisissa romaaneissa minua usein häiritsee, kuinka vähän ne lopulta käsittelevät eksistentialismia maailmankuvana. Eksistentialismi ilmenee yleensä vain päähenkilön asenteena, tapana suhtautua omaan ympäristöön välinpitämättömästi.

Yksi löytämäni poikkeus on yhdysvaltalaisen Walker Percyn (1916–1990) esikoisromaani The Moviegoer. Päällisin puolin se on tyypillinen eksistentiaalinen romaani: päähenkilö on tunteeton, välineellistävä ja vanhoista arvoista irrottautunut mies, jota toiset kauhistelevat. Vaikutteet Sartrelta ja Camus’lta ovat ilmeisiä. Romaanissa on kuitenkin lämminmielisyyttä, huumoria ja älyllistä uteliaisuutta, mitä esikuvilta ei löydä. Percyn tapa kuvata nykyihmisen henkistä eksyneisyyttä on kevyt – sekä paikoin jopa optimistinen.

Romaanin päähenkilö on 29-vuotias arvopaperimeklari John ”Binx” Bolling, joka asuu New Orleansissa Gentillyn nukkumalähiössä. Hän viettää päivänsä harrastaen irtosuhteita vaihtuvien sihteeriensä kanssa ja käymällä elokuvissa. Elokuvat ovat Binxille väline maailman hahmottamiseen: hän vaalii muistissaan elokuvakohtauksia oman elämänsä kohokohtien sijaan. Näyttelijään törmääminen tai oman kotikadun näkeminen elokuvassa tekevät elämästä hänelle asteen todempaa. Naisia iskiessään Binx imitoi elokuvatähtiä ja kuvailee muiden ulkonäköä näyttelijöihin vertaamalla.

Romaani alkaa Mardi Gras -karnevaalia edeltävällä viikolla. Binx saa tädiltään tehtäväksi kertoa viikon päästä 30-vuotispäivänään, mitä hän oikein haluaa elämältään. Binx on kuitenkin jo aloittanut oman etsintänsä, jonka tavoitteena on elämän ”jokapäiväisyydestä” irrottautuminen. Etsinnän mahdollisuuteen havahtuminen on ensimmäinen askel epätoivosta irrottautumiseen:

”To become aware of the possibility of the search is to be onto something. Not to be onto something is to be in despair.”

Binxin etsintä on passiivista ja jäsentymätöntä. Romaanissa ei ole varsinaista juonta: Binx ajelehtii ympäriinsä, muistelee elämäänsä, tapaa ihmisiä ja kertoilee pieniä filosofisia teorioitaan nykyajasta. Mardi Grasin vihjaaminen tarinan huipentumaksi on hämäystä: Binx ei juhli sukunsa kulkueessa merkityksensä löytäneenä miehenä, vaan on juhlan aikaan Chicagossa työmatkalla.

***

Suosikkiasiani romaanissa on Percyn tapa tarkastella ja kyseenalaistaa erilaisia keinoja, joilla nykyihminen pyrkii antamaan elämälleen merkitystä.

Ensimmäinen keino on tieteellinen tutkimus. Binx harkitsi nuorena tutkijan uraa, ja teki eräänä kesänä luonnontieteellistä tutkimusta ystävänsä kanssa. Hän ei kuitenkaan pystynyt uppoutumaan tutkimukseen ystävänsä lailla, vaan jäi tuijottamaan laboratorion seinälle heijastuneita auringonjuovia. Ystävä olisi voinut olla kuka tahansa ja missä tahansa tutkiessaan tieteellistä ongelmaa, mutta Binx ei päässyt irti omasta välittömästä ympäristöstään.

Binx ei ylipäätään usko, että tieteellä voisi tavoittaa elämän mysteeriä. Hän reagoi ironisen huvittuneena lukiessaan sanomalehdestä, kuinka ihmiset odottavat ”luonnon- ja sosiaalitieteiden asteittaista yhdistymistä”. Tieteelliset pyrkimykset ihmisen ymmärtämiseen eivät jäsenny kokonaisuudeksi ja ovat väistämättä puutteellisia, sillä olemisesta jää aina jotain keskeistä tavoittamatta tieteen metodeilla. Binx kirjoittaa itselleen muistiinpanon:

”Explore connection between romanticism and scientific objectivity. Does a scientifically minded person become a romantic because he is a left-over from his own science?”

Toinen keino tavoitella merkitystä on taiteen tekeminen ja kuluttaminen. Nuorempana Binx oli taiteen ystävä, joka luki tärkeitä kirjoja tärkeistä aiheista. Elämän merkitys saattoi löytyä kirjasta, mutta lukemisen jälkeen täytyi kuitenkin jatkaa elämää:

”The only difficulty was that though the universe had been disposed of, I myself was left over. There I lay in my hotel room with my search over yet still obliged to draw one breath and then the next.”

Usein kun romaanikirjailija haluaa kertoa lukijalle, mikä on elämässä lopulta tärkeintä, hän tarjoaa vastaukseksi taiteen. Kirjoittamalla voi ilmaista sisäistä maailmaansa (ja kenties jättää itsestään jäljen), ja lukemalla voi muodostaa intiimin yhteyden jo edesmenneen kirjailijan kanssa (mikä on ilmeisesti syvällisempi kuin suhde elävän ihmisen kanssa).

Taide on usein elämän tarkoitus kirjailijalle, mutta ei välttämättä lukijalle. Percy ei tarjoa romaanin lukemista itsessään vastaukseksi, mikä saattaa johtua hänen taustastaan. Hän opiskeli nuorena lääkäriksi ja aikoi erikoistua psykiatriksi, mutta sairastui harjoittelussa tuberkuloosiin ja joutui kolmeksi vuodeksi toipilaaksi. Sen ajan hän luki Dostojevskia, Kierkegaardia ja ranskalaisia eksistentialisteja ja päätti ryhtyä kirjailijaksi. Kirjailijuus ei ollut Percylle ensimmäinen tai ainoa valinta elämän suunnaksi, mikä näkyy kykynä ymmärtää myös muunlaisia pyrkimyksiä.

Mainittuja kahta merkityksen etsimisen tapaa Binx nimittää vertikaalisiksi, koska niissä tavoitellaan nousua ihmisyyden yläpuolelle. Uutta etsintäänsä hän nimittää sen sijaan horisontaaliseksi, koska siinä etsitään elämän merkitystä muiden ihmisten joukosta; tapoja olla olemassa arjessa ilman sen uhriksi joutumista.

Kolmas ja arkisempi keino tavoitella merkitystä on matkusteleminen, mistä Binx ei vähemmän yllättäen myöskään piittaa. Hän on huolissaan siitä, kuinka uusissa paikoissa käyminen voi rikastamisen sijaan köyhdyttää ihmistä. Romaanin loppupuolella hän lähtee setänsä toiveesta työmatkalle Chicagoon. Binx miettii, miten voisi selittää sedälleen raskaan suhtautumisensa matkustamiseen:

”Me, it is my fortune and misfortune to know how the spirit-presence of a strange place can enrich a man or rob a man but never leave him alone, how, if a man travels lightly to a hundred strange cities and cares nothing for the risk he takes, he may find himself No one and Nowhere. Great day in the morning. What will it mean to go mosying down Michigan Avenue in the neighborhood of five million strangers, each shooting out his own personal ray? How can I deal with five million personal rays?”

Huoli matkustamisen haittavaikutuksista kuulostaa liioittelulta etenkin näin massaturismin aikakaudella, jolloin ”kaikki” ovat käyneet ”kaikkialla” ilman sielullisia ongelmia. Binx kaipaa kuitenkin henkilökohtaista suhdetta paikkoihin joissa on, mikä on vastakkaista turismille, joka edellyttää valmiutta kuluttaa paikkoja omaksi iloksi. Binx haaveilee kojusta, jossa joku paikallinen ihminen kertoisi ”paikallisia tila–aika-asioita”, kuten rautatieaseman rakentamisesta ja omia koulumuistojaan sekä antaisi ripauksen maaperää taskuun, jottei vieraasta tulisi ”kuka tahansa”.

Binxin mietteissä toistuu huoli siitä, että hänestä tulee ”ei-kukaan ei-missään”. Yksi Percyn suosikkikielikuvista nykyihmisen sijoiltaan menemiselle onkin haamuksi muuttuminen. Se löytyy Binxin antamasta määritelmästä modernin ihmisen kokemalle alakulolle:

”The world is lost to you, the world and the people in it, and there remains only you and the world and you no more able to be in the world than Banquo’s ghost.”

Haamuksi muuttuminen tuntuu yhä osuvalta kuvaukselta nykyolemiselle. Haamulle kaikki asiat ovat otteen ulottumattomissa. Nykyään kokemusta aiheuttaa erityisesti mediatisoituminen, jonka seurauksena yksilö näkee ja kuulee maailman tapahtumista enemmän, mutta ei koe voivansa vaikuttaa niihin. Vaikka ihmiset ovat nimellisesti enemmän yhteydessä toisiinsa, moni kokee olonsa lähinnä yksinäisemmäksi.

Samalla keskeinen vuorovaikuttamisen tapa maailman kanssa on kuluttaminen, mikä ei varsinaisesti tarjoa syvää yhteyttä omaan ympäristöön. Nykyihminen kuluttaa yhä useammin elämyksiä, joilla todistaa ottavansa kaiken irti olemassaolostaan. Elämyksistä jaetaan tietysti kuvia sosiaaliseen mediaan, ja monet elämyksistä on varta vasten suunniteltu näyttämään hyvältä kuvissa. Tällöin mediatisoituminen alkaa tulla kuluttamisenkin tielle: ostetuista elämyksistä ei pystytä nauttimaan itse hetkessä, kun mieleen tulee lähinnä huolia siitä, saako elämyksen välitettyä tarpeeksi hyvin toisille visuaalisena esityksenä.

Kuluttajana elämyksiin pettyminen ei tietenkään ole uutta. Binx kuvailee, kuinka hän osti uuden auton ja lähti sihteerinsä kanssa sillä kesäajelulle idylliselle rannikolle kuin ”yhdysvaltalainen pariskunta Dodgen mainoksessa”, kunnes alakulo valtasi heidät. Sihteeri vastasi epätoivoiseen lähentely-yritykseen kohteliaasti hymyillen, ja pari istuskeli ”jäätävän miellyttävyyden” ilmapiirissä posket kireinä hymyillen.

”I longed to stop the car and bang my head against the curb. We were free, moreover, to do that or anything else, but instead on we rushed, a little vortex of despair moving through the world like the still eye of a hurricane.”

***

Vaikka alakulo valtaa Binxin joskus, on hän pääosin tyytyväinen kuluttajakansalainen. Hänen vastinparinsa on tädin tytärpuoli Kate, joka on menettänyt sulhasensa auto-onnettomuudessa. Kate on itsetuhoinen ja taipuvainen masennuskausiin, eikä hän koe elämällään olevan merkitystä. Hän kuitenkin pitää Binxiä itseään epätoivoisempana tapauksena, sillä tämä kätkee epätoivonsa. Katen mukaan toivon menettäminen ei ole yhtä paha asia kuin toivon menettämisen piilottaminen itseltään.

Hahmojen välinen suhde kuvastaa romaanin alusta löytyvää Kierkegaardin Kuolemansairauden lainausta, jossa epätoivon määritellään olevan ihmisen tiedottomuutta omasta epätoivostaan. Sitaatti on ensimmäinen vihje The Moviegoerin syvempään ymmärtämiseen, sillä Kuolemansairaus on Kierkegaardin kristillistä tuotantoa. The Moviegoer onkin – Herra paratkoon – salaa kristillinen eksistentiaalinen romaani.

Kristillinen eksistentialismi on sanaparina hieman vitsikäs: sanat tuntuvat kumoavan toisensa. Eksistentiaalinen ajattelu syntyi, kun usko kävi nykyihmiselle mahdottomaksi. Kristillisessä eksistentialismissa hyödynnetään eksistentialismin kieltä ja lähtökohtia, mutta etsintä päätetään käännähtämällä ympäri ja palaamalla Jumalan syliin.

Kuolemansairaudessa Kierkegaard (tai kirjoittajapersoonansa Anti-Climacus) katsoi, että ihmisen ahdistus syntyy yrityksestä määritellä itsensä suhteessa itseensä. Oikeasti ihminen voi ymmärtää itsensä vain jotain itseään suurempaa – eli Jumalaa – vasten. Kierkegaard kanavoi syntymässä ollutta eksistentiaalista ajattelua ja modernia puhetta ahdistuksesta ja autenttisen itsen löytämisestä, mutta pyöräytti ne ovelasti argumentiksi kristinuskon puolesta.

Percy ei tee vastaavia temppuja. Kristinusko on romaanissa läsnä, mutta Percy ei tarjoa sitä suoraan vastaukseksi epätoivoon. Romaanin toiveikasta epilogia, jossa Binx menee Katen kanssa naimisiin ja aloittaa lääkärinopinnot eli päättää suuntautua toisiin ihmisiin, voi tulkita myös sekulaarista näkökulmasta. Tosin Percy viittilöi kohti kristinuskoa sijoittamalla epilogia edeltävän viimeisen kohtauksen tuhkakeskiviikkoon.

Binx itse ei ole uskonnollinen: kun joku mainitsee Jumalan, ”verho laskeutuu” hänen mielensä eteen. Binxin äidin suku koostuu tapakatolilaisista, jotka keskittyvät oluen juomiseen ja ravustamiseen. Hänen isänsä ja tätinsä suku sen sijaan on täynnä sivistyneitä ateisteja, jotka pitävät uskoa vähä-älyisten asiana.

Binx ei koe voivansa rajata Jumalaa etsintänsä ulkopuolelle. Hän ei silti usko, että edes Jumalan ilmestys tai olemassaolon todistaminen läpäisisivät nykyihmisen apatiaa. Hän kirjoittaa muistiin:

”Abraham saw signs of God and believed. Now the only sign is that all the signs in the world make no difference. Is this God’s ironic revenge? But I am onto him.”

Percy kirjoitti The Moviegoerin aikana, jolloin uskonnollisuuden kaltaiset vanhat olemisen ja ajattelemisen tavat olivat vielä elinvoimaisia, vaikkakin häviämässä uuden kansalaisen tieltä. Kuvattujen ajattelutapojen runsaus tekee romaanista filosofisesti rikkaan, mutta samanaikaisesti sitoo sen menneeseen aikaan. Uskoa ei juuri koskaan mainita moderneissa romaaneissa yhtenä mahdollisena merkityksen antajana; jos mainitaankin niin korkeintaan puoliksi ironisesti, kuten Michel Houellebecqin Alistumisessa.

Toinen hävinnyt arvomaailma on etelävaltiolainen suoraselkäisyys, jota Percy tarkastelee Binxin tädin hahmon kautta.

Romaanin loppupuolella täti pitää monologin, jossa kertoo pettymyksestään Binxiin, joka on juuri vienyt itsemurhaa yrittäneen Katen kanssaan Chicagoon ilmoittamatta kenellekään ja harrastanut seksiä tämän kanssa. Samalla täti antaa tuomionsa koko nykyajalle, jota Binx hänelle edustaa.

Täti kertoo Binxille, kuinka pitää itsensä kaltaisia yläluokkaisia ihmisiä muita jalompina, ja kuinka pettynyt on siihen, ettei ole saanut välitettyä suvussa kulkevaa velvollisuuksien tajua ja hengen ylväyttä – saati arvostavaa suhtautumista naisiin – hänelle. Täti lyttää modernin, läpeensä demokratisoituneen ajan, jossa ihannoidaan keskivertokansalaista ja mediassa hyväksytään jokainen pahe, jos sen tekijä vain katuu vilpittömästi.

Täti on nykymenoa kohtaan ylimielinen ja avoimen elitistinen. Hän paheksuu vähemmistöjen valitusta eikä tietenkään hahmota, että maailma näyttäytyy hänelle erilaisena kartanosta käsin. Percy kuvaa hänet kuitenkin myös terävänä, välittävänä ja periaatteellisena ihmisenä. Täti lähettelee Binxille lainauksia Marcus Aureliukselta ja toivoo, että tästä olisi tullut yhteisen hyvän palvelija kuten lääkäri tai tutkija eikä meklari.

***

Jos The Moviegoer tuntuu erilaiselta verrattuna saman aikakauden eksistentiaalisiin romaaneihin, niin ero on valtava suhteessa nykyaikaisiin. Perinteisiä eksistentiaalisia romaaneja ei julkaista paljoa, mutta monissa nykyromaaneissa – etenkin autofiktiivisissä – käsitellään nykyihmisen pahoinvointia ja merkityksettömyyden tunnetta tavalla, josta näkee eksistentialismin vaikutuksen.

Halua analysoida tyhjyyden tunnetta tuntuu löytyvän yhä vähemmän. Ehkä se tuntuu turhalta? Asiaa on käsitelty sosiologiassa ja kirjallisuudessa jo ikuisuus – kaikkihan tietävät, miksi nykyihminen voi pahoin.

Omaa kiinnostuksen puutetta syihin voi peittää lakonisella tyylillä, jossa keskitytään kuvailemaan tapahtumia lattean todenmukaisesti ja päähenkilön sisäiset mietteet kätketään. Tyyli mukailee masentuneen ihmisen näköalattomuutta, mikä on toki kirjallisesti johdonmukainen valinta. Näin syntyy kuitenkin yhä uusia oirekertomuksia, joihin masentunut lukija voi samaistua, mutta joiden kyky sanoa modernista pahoinvoinnista mitään on olematon. Tällaisten romaanien lukemisesta ei jää mieleen ainuttakaan oivallusta, vaan ainoastaan häivähdys alakuloisesta tunnelmasta. Päähenkilön ahdinkoa on vaikea pitää merkittävänä, kun edes kirjailija ei vaivaudu pureutumaan siihen.

Joskus pahoinvoinnin syyksi paikannetaan kapitalismi. Vastaus on tietysti joltain osin oikea, mutta myös liian helppo. Usein kapitalismia syyttävät kirjailijat päätyvät puolustamaan passiivista kuluttajuutta, koska muunlainenkaan oleminen ei heistä ole nyky-yhteiskunnassa mahdollista. Yksilöstä tulee heidän mielestään väistämättä ympäristönsä näköinen, eli pinnallinen ja välineellistävä. Siksi on turha syyllistyä omasta toiminnasta.

Kyvyttömyys nähdä mitään vaihtoehtoja omalle olemiselle ja vastuun sälyttäminen yhteiskunnalle tekee romaaneista lapsekkaita ja henkisesti latteita. Niissä ei juuri koskaan etsitä yksilön omaa reittiä pois pahoinvoinnista, vaan korkeintaan väläytellään utopistisia kuvitelmia siitä, miten rakenteet pitäisi (jonkun toisen toimesta) laittaa kuntoon, minkä seurauksena yhteiskunta muuttuisi välittäväksi ja merkitykselliseksi myös kirjailijalle.

The Moviegoerissa maailman sijoiltaan meneminen on vielä kiehtova ja tutkimisen arvoinen asia. Vaikka Binx on satiirinen hahmo, joka edustaa uutta pinnallista olemista, hänellä on jonkinlainen käry asioiden nyrjähtämisestä ja omista valinnoistaan seuraavasta tyhjyydestä. Hän muodostaa omia teorioitaan syistä ja pyristelee jotain kohti, vaikkei täysin hahmota määränpäätään. Romaanista välittyy usko siihen, että omilla näkemyksillä ja arvoilla on niin paljon merkitystä, että niitä kannattaa tutkia ja vertailla. Nykyään se ei ole itsestäänselvä ajatus. Harvoin ihminen kuitenkaan muuttaa ympäristöään jos ei ole valmis muuttamaan – tai edes tutkimaan – ensin itseään.

Lyhyesti Koyaanisqatsista

~ Mikael H. ~ Kommentoi

Katsoin Yle Areenasta Koyaanisqatsin. Se on sanaton dokumenttielokuva, jossa nykyelämää kuvataan etäännytetystä näkökulmasta: ihmiset näytetään muurahaisiin vertautuvina kipittäjinä ja ahkeroijina, monimutkaisten laitteiden keksijöinä ja käyttäjinä, autoilla ajajina, kauniisti koordinoituja liikkeitä tekevänä massana. Elokuva on täynnä hidastettuja ja nopeutettuja kuvia, jotka saavat tavalliset teot näyttämään abstraktilta liikkeeltä, mielettömän oloisilta mutta tasaisilta energianpurkauksilta.

Olisin halunnut pitää Koyaanisqatsista enemmän – tai pikemminkin toivoin, että olisin tavoittanut dokumentin näkökulman ihmisyyteen. Yritin lietsoa itsessäni oikean tunnelman, yritin hypnotisoitua ja elää kuvien ehdoilla, mutten onnistunut. Jollain pintatasolla vaikutuin, mutta en nähnyt ihmistä kaukaa; näin vain kaltaisiani, ihmisten tekoja jotka ymmärrän ja joissa olen itse mukana.

Olen kokenut etäännytettyjä (ja kauhistuneita) tuntemuksia nykyelämästä monta kertaa aikaisemmin, pääasiassa kirjoja lukemalla. Kirjoja lukiessani olen katsonut ihmiskuntaa kaukaa – ajallisesti ja älyllisesti – ja inhonnut sitä ja sen tekoja, erityisesti teollistumista, luonnon tuhoamista. Kokemukseni ovat syntyneet sanoista, eivät kuvista. Koyaanisqatsi on pelkkää kuvaa, ja vain sellaisena minä sen näin – katsoin sitä kuin idiootti, jonka päässä ei muodostu merkitystä kahdesta peräkkäin asetetusta kuvasta.

Yksittäiset otokset olivat hienoja, mutta mietin niitä katsoessani, kuinka usein olen nähnyt niitä elokuvissa ja mainosvideoissa ja valokuvissa.

Ehkä olen niin paatunut, ettei tällainen vilpitön kauhun ja hämmästyksen herättely toimi. Ehkä kokemus ei ollut minulle tarpeeksi uusi. Vai onko vika kuvissa? Ne menettävät aina merkityksiään ajan saatossa, asettuvat palvelemaan toisia tarkoitusperiä, yleensä kaupallisia. Vaikka arvostan ainakin teoreettisella tasolla ”puhdasta” elokuvaa (kuten täytyy, jos pitää elokuvista ja on teennäinen), en silti ymmärrä, miksi kukaan luottaisi vain kuviin ja ääneen yrittäessään ilmaista jotain niin suurta kuin nykyihmisen olemuksen. Kuinka pysyvä kuvien synnyttämä kokemus on? Mitä jos kuvista on dokumentin tekemisen ja katseluni välissä tyhjentynyt merkitykset? Mitä jos olen katsonut YouTubesta tuntien ajan speedlapse-videoita ja lennokkivideoita ja tuhansia valokuvia ihmisten mietteliäistä kasvoista kaduilla, eivätkä ne enää sano mitään?